Raivo voi olla katala asia, jopa vaarallinen. Jos joku joutuu oikein kovan raivon valtaan, hänhän voi tehdä melkein mitä vaan. Monta kertaa minäkin olen joutunut pidättelemään halua hyökätä kimppuu, paiskoa kaikkea ja hajottaa koko talon. Joku järkevä ääni siellä pään sisällä kuitenkin pitää ruumiin jotenkin hallinnassa ja melkein samassa hetkessä raivo on jo hiipumassa. Kerran kuitenkin rikoin erään lasisen esineen (se oli kyllä vahinko, en voinut tietää, että se heittämäni huppari osuisi juuri siihen esineeseen) ja jälkeenpäin kadutti aivan hirveästi ja taas jälleen kerran mielessäni lupasin pitää itseni kurissa, mutta ei auta, kun joku taas tulee ja suututtaa, yleensä siskoni. No, onhan se tietysti minunkin syy, että väittely alkaa. Hassua, miten jonkun sanat saavat raivon nousemaan helpommin kuin jos joku vaikka tönäisee tai potkaisee. Näin se ainakin minun kohdallani on. Onneksi kovin suurta raivoa ei kamalan usein synny. Yleensä sitä vain juoksee huoneeseensa ovet paukkuen ja vähän hampaita kiristelee. Sitten se on ohi. Outoa, miten nopeasti tunteet muuttuvat. Sellainen se ihmismieli on.

En ole melkein koskaan suuttunut kenellekään kaverilleni, siis sillä tavalla että hän olisi huomannut sen. Joskus jonkun sanat kyllä ovat saaneet vihan kuplimaan sisälläni (Sarkki älä huoli, ei koske sinua), mutta olen aina yrittänyt peittää sen. Minusta on aina ollut noloa raivostua jonkun toisen edessä, kuin siskoni ja vanhempieni. Kerran, kauan aikaa sitten, suutuin serkuilleni ja sulkeuduin joksikin aikaa heidän kylpyhuoneeseensa ja he muistuttavat siitä vieläkin. Siksi olen yrittänyt välttää vastaavanlaisia tilanteita.